Johanna Grube: Vaihto-oppilaana Suomessa

(Johannan kirjoitus on keväältä 2009)

Noustuani lentokoneeseen Rochesterissa New Yorkissa ja katsellessani etääntyvää maata, jota olin tallannut viimeiset 18 vuotta, pursusin odotuksia. Odotin seikkailua, josta en edes osannut uneksia, odotin solmivani ihmissuhteita, jotka olisivat yhtä lujia kuin ne, joiden rakentamiseen olin käyttänyt vuosia, ja ehkä kaikkein eniten odotin uppoamista toiseen kulttuuriin – sanonta, jonka luulin tarkoittavan jotakin paljon dramaattisempaa kuin nyt tiedän. Ihmiset ovat ihmisiä menipä mihin tahansa.

Vaihdossa ‘kotoa lähteminen’ on aivan yhtä tärkeää kuin ‘muuttaminen toiseen maahan’. Ennen vaihtovuotta en koskaan olisi pitänyt itseäni erityisen isänmaallisena. Lähdin matkaan ilman pienintäkään toivetta esitellä maatani muutoin kuin erityisestä pyynnöstä. Sen sijaan halusin käyttää kaiken energiani imeäkseni uusia kokemuksia. Mutta täällä eläessäni, havaitessani ihmisten käsityksiä (niin hyviä kuin huonojakin) Yhdysvalloista, olen oppinut arvostamaan seikkoja, joita en aiemmin ollut edes oikein havainnut saati kunnolla myöntänyt. Samaa voisi sanoa kaikista ihmissuhteista kotona. Kun on poissa vuoden, huomaa varmasti, miten tiukoin – tai miten hatarin – sitein on kiinni tietyssä paikassa, ihmisessä tai elämäntavassa. Ehkä kuitenkin kaikkein tärkein näkökulma ’kotoa lähtemisessä’ on se, että joutuu kohtaamaan itsensä uudessa valossa. Kun kaikki tutut asiat on kuorittu pois, alkaa nähdä, miten todella selviytyy, miten suhtautuu asioihin, mikä saa aikaan tykytystä ja millaiset eleet ovat niitä kaikkein merkityksellisimpiä. Muistan ensimmäisellä kouluviikolla istuneeni yksin ja totaalisen muukalaisena seuraavaa tuntia odottaen, kun joku vain yksinkertaisesti kysyi: "Mikä tunti sinulla on seuraavaksi?" – ja se pelasti päiväni.

Ystävät ja perhe

Yksi ulkomaalaisuuden parhaista puolista on se, että juuri ulkomaalaisuus yhdistää kaikkiin muihin ulkomaalaisiin. On uskomatonta, miten helpoksi tuo yhtäläisyys tekee liittoutumisen. Suomen kielen kurssilla tapasin monia muita vaihto-oppilaita, ja ne, joita en siellä tavannut, kuulivat meidän improvisoiduista kokoontumisistamme Tampereella ja liittyivät seuraamme. Nyt minulla on ystäviä ympäri maailmaa. Ihmisiä, joille voin soittaa, kun tarvitsen majapaikka Belgiassa, Saksassa, Skotlannissa, Brasiliassa, Meksikossa…ja lista vain jatkuu. Melkoista ironiaa on siinäkin, että täytyi matkustaa toiselle puolelle maapalloa saadakseni ystävän, joka itse asiassa on viettänyt koko tähänastisen elämänsä vain kuuden tunnin matkan päästä omasta kotikaupungistani. Ja vaikka suomalaiset ehkä ovat ujoja, eivät likimainkaan niin ujoja kuin stereotypiat antavat ymmärtää. Useammat ihmiset kuin edes uskalsin toivoa, ovat tehneet kanssani tuttavuutta ja toivottaneet tervetulleeksi ystäväpiiriinsä. Jopa "kotona" olen kiitollisuudenvelassa niistä siteistä, joita olen solminut kaikkiin isäntäperheisiini ja siitä mahtavasta panostuksesta, jolla minut on otettu mukaan perheiden elämään.

Kiitän onneani isäntäperheitteni suhteen tänä vuonna. Muistan kutakuinkin selvästi ensitapaamiseni Kuismien kanssa. Tunnistin heidät heti aiemmin sähköpostissa saamieni kuvien perusteella ja olin tosi hermona. Mitä sanoa tavatessaan ihmiset, jotka kohta avaisivat minulle kotinsa, elämänsä? Asuin Kuismilla vaihtovuoteni ensimmäiset viisi kuukautta ja sopeuduin nopeasti talon tapoihin. Kaikki oli järjestelmällistä, tehokasta ja suunnitelmallista. Se oli aivan toista, mihin olin kotona tottunut, mutta minulla ei ollut mitään muutosta vastaan.

Pian joulun jälkeen muutin noin 500 metrin matkan Tiensuun perheeseen. Viiden lapsen (heidän vanhin tyttärensä on vaihdossa New Yorkissa), kahden kissan ja kahden koiran synnyttämässä väistämättömässä kaaoksessa tuntui heti kotoisalta. Jalkapalloharjoitusten ja soittotuntien rumba, sisarusrakkauden synnyttämä hellä ja vähemmän hellä kiusanteko, kumisaappaiden, nappulatossujen, ja talvivaatteiden sekasotku, haukkuvat koirat, keittiöstä kantautuva kilinä, "ei voi olla!"-kiljaisut, videopelien äänitehosteet melkein peittävä tarttuva voitonriemuinen nauru saivat yhdessä minut tuntemaan oloni tosi onnelliseksi.

Minulle oli todellinen lahja nähdä kokonaisia perheitä, äiti ja isä yhä onnellisesti naimisissa, sisarukset, jotka ilmiselvästi rakastavat toisiaan ja vanhempiaan kaikista erilaisuuksista huolimatta. Ei niin, etteikö siinä olisi ollut omat hankaluutensa, joitakin täällä yksinkertaisesti mahdottomia asioita pidin kotona itsestäänselvyyksinä – kuten nousemista aamulla ylös väärällä jalalla ja antamalla sen näkyä ja kuulua välittämättä siitä, ottaako joku sen kenties henkilökohtaisesti. Mutta jokainen tiukka paikka, jokainen huono päivä on kuitenkin ollut ehdottomasti vaivan väärti.

Aika rientää

Tämä on ollut melkoinen vuosi. Ajan kulku on ollut outoa, yhtenä hetkenä se on sännännyt eteenpäin valtavin harppauksin toisinaan taas laahustanut kovin hitaasti. Alussa aika kului asettumiseen. Koulussa taistelin useimmiten, jotta silmäni pysyisivät auki oppitunneilla, joista hyvällä tuurilla ymmärsin korkeintaan kolmasosan. Osallistuin kahdesti viikossa suomen kielen oppitunneille Tampereella, opiskelin, ja tein parhaani pitääkseni mielessäni ihmisten nimet.

Vapaa-ajalla isäntäperheen äiti opetti minua kutomaan sukkia, leipomaan pullaa, ja isä teki selkoa minulle historian mistä tahansa seikasta, jota mieleeni juolahti kysyä. Perheeni vei minut käymään Tallinnassa ja Ukko Kolilla syksyn aikana. Kolille mennessä päivä oli uskomattoman sumuinen. Tuskin koskaan unohdan sitä näkyä, kun saaret ruskan värittämine puineen lipuivat usvasta. Lehtien värimuutoksen ja putoavien lämpötilojen lisäksi huomasin viime syksynä taivaan – ja sen jälkeen en olekaan lakannut ihailemasta sitä. Se on upea, ylivertainen kaiken tähän asti näkemäni rinnalla. Se on niin valtaisa. Tuntuu kuin varpaisillani seisten voisin nähdä taivaankannen kulkevan horisontin takaa maailman ääriin saakka.

Rotary järjesti marraskuun lopulla matkan Lappiin; tapasimme Rovaniemellä Joulupukin, opettelimme suopungin heittoa, ajoimme koiravaljakolla, kävelimme lumikengillä, hiihdimme ja nautimme saamelaisten joiuista. Mieleeni on erityisesti jäänyt herääminen Muoniossa pitkän bussimatkan jälkeen, huurteiset puut ja lumivalkoinen poro jolkuttelemassa tien poikki ja ajatus siitä, että "olemme tulleet Narniaan!"

Kun syksy väistyi talven tieltä ja päivät jatkuvasti lyhenivät, vietin aamuja ja iltoja tuijottaen loimuavia auringonnousuja ja – laskuja. Nautin niistä täysin siemauksin. Pitkät pimeät ajat saivat ne tuntumaan vielä arvokkaammilta. Ja ensimmäisten viiden häikäisevän valkoisten lumien viikon ajan oli lapsi taas.

Pohjoisessa New Yorkissa eläneenä olen nähnyt lunta yllin kyllin mutta sen katseleminen peittämässä kaiken muuttaen maailman valkoiseksi aavaksi niin kauas kuin silmä kantaa, oli henkeäsalpaavaa.

Joulun aika kului siivillä ihmetellessä antaumuksella valmistettuja kakku-, pikkuleipä- ja piirakkatarjoiluja, joilla vain "kahvina" kestittiin vieraisille tulevia sukulaisia tai ystäviä. Tammi- ja helmikuu matelivat kun tosi koti-ikävä valtasi minut ensimmäistä kertaa. Huijasin itseäni murehtimaan "vanhojen päivää" (muodolliset tilaisuudet eivät ole vahvoja puoliani) ja viimeistelemällä hakuani jatko-opintoihin valmistautuessani lukuvuoteen 2009-2010.

Yksi vaikuttavimmista kokemuksistani täällä on ollut se, kun on saanut seurata talven sulamista hitaasti kevääksi. Jokaisen uuden lehden ja kukan avautumisessa on todellista kiihkeyttä ja iloa. Kolme viimeistä kuukautta on mennyt kuin sumussa. Kävin Tiensuiden kanssa Turussa, vierailin Fazerin tehtaalla Helsingissä ja onnistuin lyöttäytymään kouluretkille Pietariin, Tukholmaan, Uppsalaan ja Suomen saaristoon. Näin muutamien ystävien valmistuvan lukiosta, heitin liian lopullisilta tuntuneet hyvästit toisille, jotka ovat jo palanneet kotimaihinsa. Ja vaikka olen hyvin tietoinen siitä, että oma paluupäiväni odottavaa jo aivan kulman takana, en varmasti ole vielä kyennyt mieltämään, millainen se tulee olemaan. Lähtö kotoa vuodeksi on iso juttu, mutta lähtö kodista, johon on kiintynyt, perheestä, joka on ottanut avosylin vastaan, tietäen, ettei enää palaa tähän elämään, on oma juttunsa.

Johanna Grube

Vaihto-oppilas Lempäälässä 2008-2009, New York, USA